Tarinoita?

Tänä viikonloppuna siis taas draamakasvatuksen lähijakso, tällä kertaa aiheena dramaturgian perusteet. Mukaan pitäis ottaa tarina.. ja tässä sitten vaan pohdin, että mikä tarkalleen lasketaan tarinaksi?
kun ohjeistus siis on tämä:

Ota mukaasi dramaturgian lähiopetusjaksolle tarina. Ihan mikä tahansa
tarina. Vaikkapa tarina omasta lapsuudestasi. Vanhempiesi lapsuudesta.
Keksitty tarina lapsuudesta. Juttu, joka tapahtui viime viikolla. Sinulle
tai jollekulle muulle. Tosi juttu. Liioiteltu juttu. Keksitty juttu. Voit
myös kertoa, miten kulkee lempikirjasi tai -leffasi tarina. Tai muistella
ensimmäistä... mitä tahansa. Tai kertoa matkajutun. Lyhyt juttu. Pitkä
tarina. Keskipitkä kertomus. Ihan mitä tahansa.

Niin lasketaanko sillon esimerkiksi tämä (alla oleva teksti) tarinaksi?

Oliko tässä kaikki

Kapeat sormet piirtävät ikkunaan hiljaisia haaveita. Lasin toiselle puolelle pakkanen on yöllä piirtänyt jääkukkasia. Ilma tyhjentyy keuhkoista hitaasti, hiljaa puhaltamalla. Vielä hetken, on hiljaista, vielä hetken, ilma on kevyttä hengittää ja voit leikkiä olevasi vapaa. Vastuuton.

Sormet hivelevät kahvikupin reunaa, hitaasti, lämmöstä nauttien. Katselet ulos ja unelmoit, että jos suljet silmät ja avaat ne taas, näet Lontoon sateisen kadun, etkä kevyen lumen peittämää puistikkoa.

Kahvi maistuu edelleen samalta, kun kolme vuotta sitten, samanlaisena aamuna. Helmikuussa.

Silloin, kun tunsit ensimmäisen kerran sen olevan todellista, oikeasti olemassa. Se ihmeellinen hetki sai sinut hymyilemään. Olit vain hetkeä aiemmin huutanut lujempaa kuin uskoit voivasi huutaa. Vihaisemmin. Silloin ymmärsit, ettet olisi enää koskaan yksin. Sinulla oli joku, joka oli sidottu sinuun, joku joka olisi osa sinua.

Silloin ikkunan jääkukkaset ja luminen puistikko näytti kauniilta, puhtaalta ja oikealta. Sinussa kasvoi onni, jota ei voitaisi ottaa sinulta pois. Vaikka muita ei kiinnostaisi, vaikka muut eivät rakastaisi, sinulla olisi aina rakkautta. Loputtomiin.

Nyt kun kuulet ensimmäisen äännähdyksen makuuhuoneesta, siitä hetkestä tuntuu olevan niin kauan.

Tuntuu kuin vuodet olisivat pyyhkineet nuoruuden silmistäsi ja huitaissut unelmasi nurkkaan. Vihaat näitä hetkiä, aamuja. Kun menneisyyden aaveet, mustelmaiset muistot ja haikeus, saavat sinut kiinni. Silloin kaikki tuntuu niin väärältä, kipeältä.

Sitten keittiön ovelta kuuluu hiljainen nyyhkäys.

Katsahdat äänen suuntaan.

Nuo kasvot, saavat sinut edelleen sulamaan.

Kaikki haaveet, menneet ja tulevat, ne joita tarvitset, seisovat siinä.

Keittiön ovella, keltaisessa yömekossa.

No.. kai mä otan ton mukaani ja toivon että se kelpaa tarinaksi tässä tapauksessa. Mä näen ton novellina, ja novellithan on tarinoita?

No jaa..

Hyrr... miten sisällä voi olla näin kylmä, varpaat ja sormet ihan jäässä, pitää varmaan pitää jotain sormikkaita..