En nyt oo ihan varma, kuinka hyvin toi tähän sopii, mutta kai se kuvaa sitä, kuinka nyt täytyis vaan jaksaa ottaa itteensä niskasta kiinni uudelleen ja uudelleen aina kun alkaa tuntua, että mä en jaksa ja tästä ei vaan tuu mitään. Vaikeuksia siis ei varsinaisesti oo, vaan totuttelua uuteen arkeen ja se on jo sinänsä vaikeus aina sillon tällön. Kun pitäs mahduttaa samaan maailmaan niin monta mulle uutta juttua ja vaikka vastuuta on ollu ennenki ni nyt mua kohdellaan oikeesti niin kun aikusta ja vaikkei sitä kai sais myöntää, että hei, se tuntuu oudolta välillä, kun pitäs olla niin aikusta ja fiksua koko ajan. No mä en ole, mutta kyllä se, että mua kohdellaan aikusena (mikä ei oo itsestäänselvyys ollenkaa) ja muhun luotetaan ja annetaan vastuuta, tuntuu kuitenkin pirun hyvältä ja nostaa itsetuntoo ja itseluottamusta ihan valtavasti.
Ehkä siis se aikuistumisen vaikeus ja pelko, on yks vaikeus ja se että se on pakko voittaa, pitää nähdä mahdollisuutena, eikä vaan syynä kaivautua piiloon peiton alle.
Ihan niin kun sekin, että vähän niinkun riideltii (ainakin äksyiltiin ja tiuskittiin) eilen sen yhden kanssa puhelimessa illalla. Jotenkin rassaavaa varmaan molemmille, kun ei ihan tiedetä mitä ollaan ja kun meillä on jossain jutuissa niin erilaiset mielipiteet ja molemmilla ailahtelevainen luonne. Mutta ehkä 10.10 saadaan asiaan selko, jos mä vaan uskallan O.o
Olin eilen myös tosi ylpee ittestäni, koska kokosin eteiseen kenkätelineen, jonka kanssa kyllä meinasin luovuttaa, mutta totesin sit että prkl mähän saan tän koottua! ja samalla energialla sit meni myös keittiönpöytä. Jakkaroita keittiöön en saanu koottua kun puuttu yks työkalu ;< lisäks kävin minarilla tuuraamassa yhtä ohjaajaa ja tänään sain tietää et saan ohjata yhdet näytelmä reenitki ens viikolla (hui jippiii!) ja sain vielä kampaajanki huomiselle:) kyllä tää tästä alkaa kai sujua, vähitellen.
Omassa kämpässä ollessa on tullu myös kuvailtua itteeni enemmän, tässä siis vähän mua:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti